Suomi on ollut jo vuosia suurta osaa Eurooppaa edellä koneohjauksessa ja mallipohjaisessa rakentamisessa. Nyt merkittävämpää ei kuitenkaan ole se, että yksittäiset hankkeet ovat digitalisoituneet, vaan se, että kokonaiset julkisen rakentamisen hankesalkut toimivat näin – suunnittelijat, urakoitsijat ja kaupungin valvojat työskentelevät yhden yhteisen mallin pohjalta, laatutieto palaa reaaliajassa ja valvonta onnistuu mistä tahansa työpisteestä.
Muutos näkyy selvimmin kahdessa kaupungissa. Suomen toiseksi suurimman kaupungin, Espoon, vuotuinen infrabudjetti on noin 100 miljoonaa euroa, ja Infrakit on käytössä käytännössä kaikissa sen hankkeissa. Jyväskylän kaupunki on vienyt suuren osan rakentamis- ja kunnossapitotyöstään samalle pohjalle ja vienyt ajatuksen useimpia pidemmälle kirjoittamalla mallipohjaiset vaatimukset suoraan siihen, miten se hankkii urakkansa.
Kumpikaan ei päässyt tähän hetkessä, eikä kumpikaan pidä sitä enää erityisenä. Yhdessä ne osoittavat, miten digitaalinen yhteistyö suomalaisessa infrarakentamisessa on siirtynyt pilotista arkirutiiniksi.
Tämä on niiden tarina, pääosin työtä johtavien ihmisten kertomana.
Ratkaiseva muutos: laatutieto reaaliajassa
Kun infran omistajalta kysyy, mikä todella muuttui, vastaus alkaa harvoin ohjelmistosta. Se alkaa ajoituksesta.
”Määrätieto saadaan hankkeista aiempaa reaaliaikaisemmin, mikä helpottaa hankkeen dokumentointia”, sanoo Espoon kaupungin rakennuttajapäällikkö ja infrayksikön päällikkö Jani Ahokas. ”Myös projektinhallinta on parantunut, koska toteutunutta tietoa voidaan seurata reaaliajassa suhteessa suunniteltuun.”
Se kuulostaa vaatimattomalta, kunnes kuvittelee, mitä se korvasi. Perinteisessä monivuotisessa hankkeessa laadunvarmistus oli usein kiireinen urakka aivan lopussa – kahden vuoden työt käytiin läpi yhdessä viikossa ennen luovutusta, ja toivottiin, että dokumentaatio pitää.
Mallipohjainen toteutus kääntää järjestyksen. Urakoitsijat tuottavat laatutietoa jatkuvasti, kaupunki tarkastaa sen sitä mukaa kuin sitä tulee, ja ongelmat tulevat esiin silloin, kun niiden korjaaminen on vielä edullista.
”Koneohjaus ja mallipohjainen rakentaminen ovat vähentäneet perinteistä mittausta. Mittauspäällikön rooli on kuitenkin kasvanut perinteisestä kohti kokonaisvaltaisempaa hankkeen laadunhallinnan roolia.” – Jani Ahokas, Espoon kaupunki
Tämä jälkimmäinen huomio on helppo ohittaa, mutta siihen kannattaa pysähtyä. Digitalisaatio ei poistanut mittaajaa; se muutti työn. Vähemmän käsin tehtävää paalutusta, enemmän vastuuta tiedosta, joka todistaa, että työ on rakennettu suunnitelman mukaisesti. Se on hyödyllinen korjaus oletukseen, että mallipohjaiset menetelmät vain automatisoivat rooleja pois.
Espoo: jokainen hanke, yksi alusta
Espoon käyttöönotto eteni vähitellen eikä äkillisesti. Kaupungin oma rakentamisyksikkö on käyttänyt Infrakitia yli kymmenen vuoden ajan; se tuli mukaan suunnittele ja toteuta -urakoihin noin vuodesta 2017 alkaen; ja salkunlaajuinen käyttö urakoitsijoiden hankkeissa vakiintui vuosien 2021 ja 2022 pilottihankkeiden jälkeen ja muuttui oletuskäytännöksi vuodesta 2023.
Nykyään yksikössä työskentelee noin 100 rakentamisen ammattilaista katu- ja kunnallistekniikan sekä siltarakentamisen parissa. Käytännössä tämä tarkoittaa noin 30–40 hanketta vuodessa Infrakitissa, noin 200 aktiivista työpöytä- ja mobiilikäyttäjää sekä lisäksi 100 konekäyttäjää; kaikki roolit – urakoitsijat, suunnittelijat, kaupungin henkilöstö ja koneenkuljettajat – mukaan lukien kuukausittaisia aktiivikäyttäjiä on viime aikoina ollut yli 300.
Urakoiden arvot vaihtelevat muutamasta sadasta tuhannesta eurosta vajaaseen 10 miljoonaan euroon, ja ne kattavat katujen rakentamisen ja peruskorjauksen, vesihuoltoverkostot, sillat ja paalulaatat. Suurten kilpailutettujen urakoiden rinnalla kaupungin omat työryhmät käyttävät alustaa pienemmissä omissa töissä.
Malli on tarkoituksella vaativa: kilpailutetuissa suunnittele ja toteuta -urakoissa voittaneen urakoitsijan on toimittava mallipohjaisesti, käytettävä koneohjausta ja 3D-malleja sekä käytettävä Infrakitia. Suunnittelijat toimittavat suunnitelmamallit – katualueista, vesihuoltojärjestelmistä ja IFC-siltamalleista – urakoitsija johtaa niistä koneohjausmallit, ja kaikki laatudokumentaatio palaa yhteen paikkaan, joka näkyy molemmille osapuolille.
Yhteinen näkyvyys on asian ydin. Kuten Infrakitin asiantuntija Manu Marttinen, jolla on 25 vuoden kokemus infra-alalta ja joka on työskennellyt Espoon kanssa noin neljä vuotta, asian ilmaisee: järjestely antaa jokaiselle hankkeelle pääkäyttäjän urakoitsijalta ja pääkäyttäjän kaupungilta, jotta ”näiden toimijoiden välillä ei ole salaisuuksia”.
Julkiselle tilaajalle, joka valvoo kymmenien miljoonien eurojen töitä, joita se ei itse rakentanut, yksi jatkuvasti päivittyvä totuuden lähde ei ole mukavuus vaan välttämättömyys.
Mieluisa referenssi on Meritien silta, rantahanke ahtaalla, meren läheisellä työmaalla, jossa yhdistyivät veden lähellä tehtävät paalutustyöt, tavanomaiset rakennekerrokset ja vaativat betonirakenteet. Reunaehdot olivat juuri sellaisia, jotka rankaisevat huonosta koordinaatiosta.
Urakoitsija hallitsi työtä Infrakitin kautta kaupungin valvoessa ja kerätessä kaiken laatutiedon, ja karttapohjainen näkymä antoi molemmille osapuolille yhdellä silmäyksellä kuvan siitä, mihin kukin rakenneosa piti rakentaa ja millä vaatimuksilla.
Jyväskylä: pelisäännöt ennen työn alkua
Jos Espoo näyttää, miltä salkunlaajuinen käyttöönotto näyttää, Jyväskylä näyttää, missä todellinen vipuvoima on – vaatimuksissa, jotka omistaja määrittelee ennen kuin yhtäkään urakoitsijaa on palkattu.
Kaupunki toteuttaa noin 20 prosenttia töistään oman rakentamisyksikkönsä kautta ja 80 prosenttia ulkopuolisten urakoitsijoiden kautta, ja Espoon tavoin se vie käytännössä kaiken Infrakitin kautta, sekä rakentamisessa että kunnossapidossa.
Se otti alustan käyttöön vuonna 2016 ja on siitä lähtien määrätietoisesti kehittänyt omia mallipohjaisia tieto- ja laatuvaatimuksiaan ja sisällyttänyt ne kilpailutusvaiheeseen – käytännössä asettanut säännöt sille, miten urakoitsijoiden on rakennettava, jotta kaupunki voi varmistaa saavansa sen, mistä se maksaa.
Tämän rinnalla kaupunki on panostanut pitkäjänteisesti oman henkilöstönsä koulutukseen. Kehityksen vetureina pidetään laajasti kahta henkilöä: kehityspäällikkö Teemu Liimataista ja BIM-koordinaattori Matti Hannukselaa.
Kaupungin kanssa työskentelevä Infrakitin asiantuntija Olli Planting huomauttaa, kuinka epädramaattiselta kypsä käyttöönotto näyttää.
”Kun se on päivittäisessä käytössä, mystiikka ja siisteys katoavat, koska siitä tulee arkea”, hän sanoo. ”Mutta todellinen tehokkuus on siellä.”
Hannukselalle tämä tehokkuus on keskeistä kaupungin toimintatavalle.
”Mallipohjainen rakentaminen on parantanut työtapojamme merkittävästi”, hän sanoo. ”Infrakitin kautta vastaavilla työnjohtajilla, mittalaitteilla, työkoneilla ja hankehenkilöstöllä on pääsy suunnitelmiin ja digitaalisiin malleihin. Myös työmaalla kerättyjä toteumamittauksia voidaan tarkastella helposti Infrakitissa, joten hanketietoa hallitaan mahdollisimman kattavasti yhdellä alustalla.”
Liimatainen, joka toi Infrakitin kaupunkiin vuonna 2016 ja seuraa sitä nykyään hieman kauempaa, suhtautuu hyötyihin käytännönläheisesti – ja kertoo virkistävän avoimesti, mitä kaupunki on ja ei ole mitannut.
”Infrakit on tuonut selviä parannuksia laadunvalvontaan ja työmaan tarkkuuteen”, hän sanoo. ”Se on lisännyt toiminnan tehokkuutta koneohjauksen paremman hallinnan kautta. Emme ole tehneet tarkkoja laskelmia kustannussäästöistä tai päästövähennyksistä, mutta on selvää, että rakentamisvaiheiden hallinta on tehostunut huomattavasti.”
Kaupungin lippulaiva on Tourujoen kunnostus, noin 7 miljoonan euron ohjelma, jolla pitkään muokattua kaupunkijokea palautetaan kohti luonnontilaa.
Kaupungin kokoon suhteutettuna se on yksi seuraavan viiden vuoden merkittävimmistä hankkeista – ei vain infrassa, vaan kaikessa, mitä Jyväskylä rakentaa. Se on osuva esimerkki siitä, missä näitä menetelmiä nyt sovelletaan: ei taustalla olevissa yhdyskuntateknisissä töissä, vaan näkyvissä, strategisissa investoinneissa.
Valtakunnallinen kehitys, ei kaksi poikkeusta
Espoo ja Jyväskylä ovat selkeimmät esimerkit, mutta ne eivät ole poikkeuksia.
Turku toteuttaa useimmat tai kaikki hankkeensa alustalla; Lahti käyttää sitä suurimmassa osassa töitään; Oulu kuului samaan varhaiseen joukkoon, joka kehitti näitä menetelmiä yhdessä.
Tampereen rakentamisyksikkö käyttää sitä runsaasti, samoin Helsingin oma rakentamisorganisaatio Stara – pitkäaikainen ja osaava käyttäjä. Vantaa täydentää kuntien joukon, joka yhdessä vastaa merkittävästä osasta Suomen infran toteutuksesta, ja useat kaupungit soveltavat nyt samaa mallipohjaista lähestymistapaa myös suunnitteluvaiheessa.
Yksi syy käytännön leviämiseen on, että kaupungit eivät kehittyneet erillään. Työskennellessään saman palvelutiimin kanssa samaan aikaan ne vertasivat kokemuksiaan ja veivät oppeja organisaatiosta toiseen – Turussa toimiva ratkaisu vaikutti Espooseen ja päinvastoin.
Juuri tämä vertaisoppiminen, enemmän kuin mikään yksittäinen ominaisuus, teki kourallisesta edelläkävijöitä valtakunnallisen normin.
Miltä arki sitten käytännössä näyttää? Näissä kaupungeissa yleiset työnkulut ovat yhdenmukaisia: työmaakuvien ja laatudokumentaation tarkastelu, tiedon käyttäminen maksuerien hyväksymiseen, kun urakoitsija laskuttaa valmiista työstä, edistymisen seuraaminen suhteessa suunnitelmaan sekä luovutusvaiheen laatuaineiston kokoaminen.
Kullakin on konkreettinen syynsä. Kuva- ja laatudokumentaatio antaa valvojille näyttöä ilman työmaakäyntiä. Maksuerien hyväksymisen sitominen dokumentoituun edistymiseen pitää kaupalliset päätökset perusteltavina. Ja koska luovutusaineisto kokoaa itsensä hankkeen edetessä, hankkeen lopun tilinteko, joka ennen vei viikkoja, jää pitkälti pois. Sama yhteinen aineisto tarkoittaa, että päällikkö voi seurata hanketta mistä tahansa, ei vain työmaalta.
Läpinäkyvyys on se, minkä alan ammattilaiset yleensä nostavat esiin. Kun Liimataiselta kysytään, mikä alustassa on tärkeintä, hän mainitsee hallittavuuden, tehokkuuden ja laadun; Hannuksela lisää kaksi muuta.
”Lisäisin myös läpinäkyvyyden ja selkeyden”, hän sanoo. ”Kaikki näkevät, mitä työmaalla tapahtuu, ja kun kaikki toimii yhdellä alustalla, koko työnkulku selkeytyy.”
Yksi alusta laajemman työkalukokonaisuuden keskiössä
Mikään tästä ei edellytä, että yksi työkalu tekee kaiken.
Infrakit on laajemman digitaalisen ympäristön keskiössä ja liittyy sen ympärillä oleviin erikoissovelluksiin. Jyväskylässä suora integraatio tuo Buildiessa tallennetut työmaakuvat ja raportoinnin takaisin Infrakitiin, jossa hanketta voidaan tarkastella kokonaisuutena.
Espoon Kaupunkiratahankkeessa Infrakitia käytetään muiden digitaalisten työkalujen rinnalla, ja kullakin on oma tehtävänsä.
Kaupunkien noudattama periaate on yksinkertainen: yhdistetään kuhunkin tehtävään sopivat työkalut, ja Infrakit toimii yhteisenä yhteistyöalustana, jossa toteutus- ja laatutieto kohtaavat. Omistajien ei tarvitse valita yhtä ja luopua muista.
Ihmiset ja prosessit, ei pelkkä ohjelmisto
Onnistuneita kaupunkeja yhdistää piirre, jolla on vain vähän tekemistä teknologian kanssa.
Niiden etu oli organisatorinen: joustavat kehitysyksiköt, jotka pystyivät muuttamaan toimintatapojaan, johtajat, jotka olivat valmiita viemään työtä eteenpäin, sekä valmius määritellä jäsenneltyjä, mallipohjaisia vaatimuksia sen sijaan, että olisi vain ostettu lisenssi.
Espoossa aiempi yksikön päällikkö Hannu Lehtikankare sitoutti kaupungin mallipohjaiselle polulle ennen kuin Jani Ahokas vei sitä eteenpäin; Jyväskylässä Liimatainen ja Hannuksela olivat samassa veturin roolissa.
Ohjelmiston ja koulutuksen ostaminen ei ole sama asia kuin organisaation prosessien uudistaminen – ja juuri prosessityö, se kaikkein vaikeimmin valmiina ostettava osa, erotti edelläkävijät muista.
Työtä ei tehty yksin.
Jyväskylä kuvaa yhteistyötä Infrakitin asiantuntijatiimin ja tuen kanssa saumattomaksi ja aina saatavilla olevaksi. Espoon tapauksessa tuki oli kehitysvaiheessa merkittävää – alussa 40–50 tunnin luokkaa kuukaudessa, vakiintuen noin 10–15 tuntiin kuukaudessa sitä mukaa kuin kaupunki otti kokonaisuuden omiin käsiinsä.
Tämän mittakaavan hankesalkkuja hallinnoivat julkiset omistajat ovat yleisesti pitäneet noin 100 000 euron vuotuista asiantuntijapalveluinvestointia kannattavana 100 miljoonan euron rakentamisohjelmaan nähden; tässä suhteessa perustelut puhuvat pitkälti puolestaan.
Olennaista ei ole kulu vaan se, mitä sillä saa: ei vain työkalua, vaan vaatimukset, prosessit ja laatukehyksen, jotka saavat työkalun tuottamaan tulosta.
Tästä syystä kokeneet omistajat kuvaavat käyttöönottoaan yleensä budjetin ja kattavuuden eikä käyttäjämäärien kautta. Esimerkiksi kuukausittaisten aktiivikäyttäjien määrä sekoittaa urakoitsijat, suunnittelijat, kaupungin henkilöstön ja koneenkuljettajat eikä yksinään kerro paljoa. Se, että noin 100 miljoonan euron hankesalkku toimii kokonaisuudessaan yhteisellä mallipohjaisella alustalla, kertoo paljon – ja juuri tätä mittaria nämä organisaatiot itse pitävät kuvaavimpana.
Tie eteenpäin: rakentamisesta koko elinkaareen
Teknisenä kehityksen kärkenä on nyt infran koko elinkaari – suunnittelu, rakentaminen, kunnossapito ja omaisuudenhallinta.
Tällä hetkellä vahvuus on selvästi rakentamisvaiheessa; tavoitteena on viedä laadukas toteumatieto eteenpäin kunnossapitoon ja pitkän aikavälin omaisuudenhallintaan, joissa järjestelmät toimivat yhä hyvin eri tavalla kuin rakentamisen työkalut.
Jyväskylä kuvaa omia seuraavia askeliaan juuri näillä termeillä.
”Jatkamme yhteistyön kehittämistä suunnitteluvaiheesta alkaen ja hanketiedon parempaa hyödyntämistä”, Liimatainen sanoo. ”Erityisesti omaisuudenhallinta ja kunnossapito ovat meille seuraavat suuret askeleet.”
Hannukselan tavoitteena on viedä koko suunnitteluprosessi Infrakitin kautta, jotta kaikki sidosryhmät voivat tarkastella suunnitelmia jo suunnitteluvaiheessa kattavan lähtötiedon pohjalta.
Koko ala liikkuu samaan suuntaan.
Väylävirasto, Suomen suurin yksittäinen infran omistaja, jonka vuotuinen investointiohjelma on noin 600 miljoonaa euroa, kehittää menetelmiä omaisuudenhallinnan tiedon tuottamiseksi IFC-malleista – askel kohti sitä, että kuilu infran rakentamisen ja sen elinkaaren aikaisen käytön välillä kapenee.
Espoo puolestaan tarkastelee seuraavaa askelta itse rakentamisvaiheessa: tekoälyn käyttämistä sen varmistamiseen, että suunnitelmat ovat oikein ennen työn alkua, jotta virheet havaitaan mahdollisimman edullisessa vaiheessa.
Käyttöönotto laajemmilla markkinoilla on todellista mutta ei automaattista – Infrakit tavoittaa tällä hetkellä arviolta 20 prosenttia Suomen infran omistajien markkinasta, joka ulottuu paljon kaupunkeja laajemmalle: Väylävirastoon, yksityisiin teollisuuden omistajiin sekä vihreän siirtymän hankkeisiin tuuli-, aurinko- ja vetyenergiassa.
Ymmärrys siitä, että tämä on oikea suunta, on laajaa; ymmärryksen muuttaminen käytännöksi vaatii kuitenkin edelleen määrätietoista työtä – sellaista, johon Espoo ja Jyväskylä panostivat useiden vuosien ajan.
Mitä muut omistajat voivat oppia
Suomalaisista infran omistajista kirjoittamisessa on hiljaista ironiaa: he kuvaavat paljon mieluummin budjettejaan kuin saavutuksiaan.
Heidän rakentamansa malli ei kuitenkaan ole lainkaan vaatimaton.
Kaupunki määrittelee mallipohjaiset tieto- ja laatuvaatimukset ja kirjoittaa ne tarjouspyyntöihinsä. Urakoitsijat rakentavat yhteisen mallin mukaan ja todentavat laadun työn edetessä. Suunnittelija, urakoitsija, valvoja ja omistaja työskentelevät saman kuvan pohjalta, reaaliajassa, mitään salaamatta. Luovutusaineisto kokoaa itsensä, ja tiedolla on paikka myös jälkeenpäin.
Kunnille ja infran omistajille muualla – myös Keski-Euroopassa, jossa kiinnostus tiedon- ja infranhallintaan kasvaa koneohjauksen kypsyessä – Suomi tarjoaa toimivan vastauksen eikä teoriaa.
Ja neuvo niiltä, jotka ovat sen tehneet, on virkistävän suora.
Kun Jani Ahokkaalta kysytään, mitä hän sanoisi toiselle kaupungille, joka on aloittamassa matkaa, hän ei tartu mihinkään viitekehykseen.
”Aloittakaa kokeilemaan”, hän sanoo.
Rohkeutta, aloittaminen – ja loppu loksahtaa paikoilleen.
Tuloksia on vaikea kiistää. Suomi ei päässyt tähän yhden lippulaivahankkeen kautta. Se pääsi tähän päättämällä, kaupunki kerrallaan, rakentaa yhteiselle pohjalle.
